Kuusen kutsu ja maahisten mahti – en voinnut vastustaa…!!?

Yli satavuotias kuusivanhus seisoi ylväänä, mutta sen vanhuuden vaivoista ei ollut tietoakaan. Kuusen vankat juuret upposivat syvälle maahan ja vaikka puun latvus ei yltänyt pilvien tasalle, se oli varsin vaikuttavan näköinen. Puun alaoksat roikkuivat maassa ja muodostivat hämyisän ja salaperäisen ilmapiirin kuusen alle. Saatoin kuulla maahisten supisevan keskenään ja vilahtipa muutama hopeahohtoinen siipipari  oksien lomassa.

Painoin pääni kuusen karkeahkoon pintaan ja tunsin sen elävyyden. Puun voima virtasi kehooni, rauhoitti mieleni ja aukaisi energiani. Tunnistin oman kotopuuni sillä sekunnilla, kun ensimmäinen kyynel vierähti silmäkulmastani. Tätä on rakkaus luontoon.

Olin myyty.

Tai no EI.

Sillä sillä hetkellä, kun istuin jälleen autossa, matkalla pois, järkeni puuttui peliin: ”Ei Sari, liikaa työtä, tämä ei ole sinun paikkasi. Ei mitään järkeä ostaa.”

Mutta milloin kuunnella järkeä ja milloin tunteita? Ja entä se intuitio?

Järki ja tunteet ovat ne kaksi tunnepari, jotka monesti asetetaan samalle viivalle. Naisia kuvataan usein tunteellisiksi hömpiksi, kun taas miesten ajatuksenjuoksua verrataan analyyttiseksi ja ”järkeväksi”.

Intuitio lienee jotakin niiden väliltä. Se ei ole pelkästään kehollinen tunnereaktio, mutta ei missään tapauksessa järkiperäinen tietokaan. Intuitio on omakohtainen, voimakas sisäinen ääni, jonka perusteita ei ole aina helppo kuunnella.

Tiedät, mitä sinun pitää tehdä, mutta aina rohkeus ei riitä.

Sitä kuusta kuuleminen…

…jonka juurella kotosi on. No oikeasti vanha sanonta kuuluu: ”Sitä kuusta kuuleminen, jonka juurella asunto.” Sanonnalla viitataan siihen, että ennen muinoin, kun etsittiin paikkaa talolle, isänti vietti yön kuusen juurella. Jos yö oli hyvä ja maahinen antoi suostumuksen, kannatti paikalle rakentaa oma torppa. Jos taas maahinen ei antanut rakentamislupaa, joutui asumaan vihaisen maahisen kanssa loppuelämän.

Nivotaanpa asiat yhteen.

Etsimme Etelä-Suomesta ”mummonmökkiä” tai vastaavaa lomapaikaksi, ehkäpä myös ajatellen tulevia kurssejamme. Kevään taittuessa kesän puolelle huomasin ilmoituksen vanhasta tilasta Pyyveden rannalla. Vapun tienoilla ajelimme katsomaan tilaa. Se oli valloittava: pihapiiri oli vanhojen puiden varjostama, rantatietä Saimaan rannalle reunustivat juurevat koivut ja se eläimistö: sadottain sammakoita kurnuttamassa, pienen pienet sisiliskot kivillä lämmittelemässä, kymmenien eri lintujen laulukuorot puissa, nurmikolla luikertava ”herra-hys” (vaskitsa) ja vilahtipa metsäjäniskin näköpiirissä, puhumattakaan Ahdista, joka oli tällä kertaa ison hauen muodossa ja melkein pudotti minut rantakiveltä, lyötyään niin ison molahduksen pyrstöllään…

Kaikki oli kertakaikkisen ihastuttavaa ja idyllistä…liiankin idyllistä, sillä tilan hirsitalon katto oli osin romahtanut sisään, ei ollut sähköjä, vettä tai kunnon suojaa. Navettaa oli osin kunnostettu ja muutama aittahuone melkein yöpymiskelpoinen. Joka nurkka oli täynnä rojua ja raivattavaa.

”Ei. Liian idyllistä toden totta. En halua viettää seuraavaa kymmentä kesää remontissa. Ei jätetä tarjousta.” Oli vastaukseni, kun mieheni kyseli mitä tehdään. Kun soitimme välittäjälle, huomasin kuitenkin sanovani: ”no, jos me mietitään vielä.”

Kotiin ajellessa päädyimme jättämään ”törkeän tarjouksen”. Odotimme muutaman päivän ja vastaus tuli: Tarjous oli hylätty. ”Mitä hittoa”, huomasin ajattelevani, senhän piti olla meidän paikka?

No eipä voi mitään, harmin paikka.

Meni muutama päivä ja iltakahdeksalta soi puhelin. Välittäjä soitti. Ensimmäinen ostaja vetäytyi. Ostammeko paikan? Mieleni myllersi. ”Ei Sari, et osta.” Ja kuitenkin huomasin sanovani että: ”juu!”