Haluan jakaa kanssasi tämän merkillisen ja surumielisenkin tarinan Suokansasta, joka ei liene sinulle tuttu, ei ollut minullekaan ennen viime syksyä, jolloin suuntasin askeleeni vielä koskemattomalle Viiankiaavalle Lapin perukoilla. Kuulin näet puhuttavan, että täältä löytäisin poikkeuksellisen isoja ja ja meheviä karpaloita.
Iltapäivän aurinko alkoi jo kääntymään illaksi, kun sankoineni – kyllä, olin saanut melkein koko vuoden karpalot yhden päivän aikana – vaelsin takaisin suon pitkää jännettä, jossa kasvoi hieman kitukasvuisia ja jo lehtensä menettäneitä koivunrimpuloita. Ilmassa tuoksui jo alkavan syksyn raikkaus ja päivän aikana olin kuullut hanhien kaakattavankin yläilmoissa matkallaan kohti etelää.
Termospullon kahvitippa oli jo hieman jäähtynyttä ja juustoleipäni kurkkusiivut litistyneet nuhjuiseksi mössöksi repussa, mutta se ei haitannut ruokahaluani istuessani kaatuneen kelopuun päällä. Oli aivan hiljaista ja pyyhin viimeisiä leivänmurusia housuiltani, kun kuulin outoa ääntä etäämmältä. Ääni kuulosti hieman sammakolta, mutta siihen sekottui jotakin outoa pulputusta, kuin joku olisi jutellut veden alla.
Vilkuilin ympärilleni ja kun en nähnyt ketään, heitin repun selkääni ja lähdin kulkemaan äänen suuntaan. Hyppelehdin suon jänteitä toiselle, kun huomioni kiinnitti poikkeuksellisen outo näkymä. Vanttera, tasapaksu ja noin 40 senttiä korkea suomätäs – tätä on oikeasti vaikea kuvata – näytti huojuvan, kurnuttavan ja mutisevan itsekseen. Olento näytti kaivavan maasta jotakin ja jäin tuijottamaan tätä outoa näkymää, kun se vaistosi läheisyyteni. Sen liike pysähtyi äkisti ja sen lautasenkokoinen, vetinen (ja ainoa) silmä tuijotti minua, samalla kun voimakas usva alkoi nousta ja pyöriä ympärillämme.
Oloni muuttui unenomaiseksi. Olin valveilla, mutta en enää tässä maailmassa. Olento, Torro-nimeltään, vapisi, kurnutti ja päästi maiskahtelevia ääniä ja näin miten muta sen ympäriltä tupsahteli alas ja se keveni ja muuttui vähitellen ääriviivattomaksi ja kevyeksi. Torro lähestyi minua, se tanssi ja keinahteli ympärilläni ja se jätti jälkensä suolammen tuoksun, samalla viestittäen minulle sanattomasti.
“Nimeni on Torro ja olen suokansaa. Olemme eläneet ikuisesti täällä Viiankiaavalla, tämä on kotimme. Talvet uinumme suon syvässä sylissä ja heräämme kun ensimmäiset hanhiparvet lentävät ylitsemme. Herätämme nukkuvan suon, hoivaamme ja vaalimme sitä läpi kesän. Syksy on suokansan omaa aikaa ja kun hämärä verhoaa suon, kokoonnumme yhteen leikkimään ja ilakoimaan.
Vaan iloon on enää vähän syitä, sillä ihmisten koneet ovat kaivautuneet Viiankiaavan ikiaikaisille maille. Viime talvena isoäitini jätti elämänkiertonsa ja muuttui ilmanväeksi, kun terävä piikki riisti hänen henkäyksensä. Eikä hän ollut ainoa, sillä seitsemän muuta, mukaanlukien pieni Sanelma, joka oli vasta muutaman kuunkierron ikäinen, muuttui myös henkäykseksi.
Meidän ei ole lupa puhua ihmiseläjille, mutta näen lävitsesi, ja sinussa on paljon kaltaistamme, sinä vielä välität. Ehkä voit auttaa meitä.”
Näiden sanojen myötä, Suokansan Torro, etääntyi ja hävisi ympäröivän usvan sekaan. Kävin vielä muutaman kerran syksyn aikana Viiankiaavalla, mutta en enää kohdannut Torroa.
***
Asia jäi kaivelemaan mieltäni. Mikä ihmeen terävä piikki? Sain selville, että Suokansan kotiin on myönnetty malminetsintälupa. Siis mitä…???!! Malminetsintää suojelulla suoalueella…?
(lisätietoja: Lähes koko Viiankiaapaa haetaan malminetsintäalueeksi)
Viiankiaapaa kuvaillaan sivustolla 100luontohelmeä.fi seuraavasti:
“Viiankiaapa on kokonaisuudessaan yksi Pohjois-Suomen, ellei koko maan, edustavimpia ja arvokkaimpia aapasoita. Yhtenäinen ja laaja alue käsittää monipuolisesti vaihtelevaa ja harvinaistunutta suoluontoa. Yhtenä merkittävimmistä ovat laajat lettoalueet, jotka ovat uhanalaistuneet ja kadonneet Suomesta murto-osaan alkuperäisestä. Viiankiaapa kannattelee lettoalueiden ja niiden vaateliaan lajiston säilymistä Suomessa ja koko maailmassa.
Viiankiaapaa on tutkittu runsaasti ja alueelta on tavattu rikkaat ja monipuoliset kasvi- sekä linnustoesiintymät. Viiankiaavan erityispiirre on uhanalaisten lajien suhteellinen runsaus – iso osa esimerkiksi kiiltosirppisammalen koko maan populaatiosta kasvaa Viiankiaavalla. Viiankiaavan harvinaisia luontoarvoja suojelevat niin kansallinen soidensuojeluohjelma kuin Natura 2000 -verkosto.”
Sari
ps. Täällä Pohjois-Suomessa ei kohta ole paikkaa, jossa monikansalliset yhtiöt eivät tekisi koeporauksia. Rahat menevät globaaleihin pohjattomiin taskuihin ja paikallisille jää raiskattu maa muutaman vuoden päästä. Per***le, sanon minä. Taidan ruveta kansalaistottelemattomaksi!
