Vanhan korpin lahja

Vanha korppi istui kuusen katveessa suon laidassa. Sen kaikki aistit olivat valppaina ja tuntui kuin se olisi suoranaisesti pidätellyt henkeään. Sillä se odotti. Tärkeä tehtävä oli vielä täyttämättä.

Korppi vaihteli painoaan oksalla, leyhytteli välillä siipiään ja nappasi nokallaan muutaman kiusallisen syöpäläisen höyhenpeitteestään.

Viisaana ja lähes kaiken nähneenä eläimenä se tiesi päiviensä olevan lopuillaan. Pahoillaan se ei siitä ollut. Sen näkö oli heikentynyt, siipisulat rispaantuneet ja aikoinaan niin sinimusta kiilto höyhenpeitteestä haalistunut.

Mutta se odotti.

Sen vaistot kertoivat tapahtuman olevan lähellä. Se melkein kuuli jo askeleet. Kärsivällisesti korppi odotti ja antoi tuulen tuudittaa itsensä unenomaiseen tilaan.

Korpin nuokkuessa oksistossa Saana käveli vanhaa metsäpolkua pitkin itkua nieleskellen. Kuristava tunne kurkussa ja vatsassa alkoi vähitellen hellittää, mitä syvemmälle metsään hän asteli.

Niin oli aina ollut.

Metsä oli hänen pakopaikkansa. Sinne hän meni hakiessaan lohtua, turvaa ja rakkautta.

Saana heittäytyi mielipaikalleen suuren kiven eteläpuolelle, johon aurinko antoi lämpönsä lähes koko päivän ajan. Edessä levittäytyi avoin suo, josta hämärissä saattoi nousta hyttysiä sankoin parvin. Mutta näin alkukesästä ilma oli vielä tyhjä kiusanhengistä.

Vaikka tiesihän Saana totuuden. Yhtä arvokkaita olivat hyttyset luonnolle kuin orava tai hirvi.

Käsivarren syrjässä sormenjäljen muotoiset mustelmat sykkivät vielä kivusta ja päänahkaa aristi kohdasta, josta tukko hiuksia oli irronnut.

Ei koskaan enää.

Niin hän oli aiemminkin päättänyt.

Ja taas hän oli samassa tilanteessa. Kyyneleet lähtivät uudelleen virtaamaan, kun Saana vajosi hetkeksi itsesäälin syliin. “Miksei hän koskaan opi?”

Saanan nyyhkytykset eivät jääneet vanhalta korpilta huomaamatta.

Kyllä, kyllä, se nyökytti itsekseen. Vihdoin oli aika. Korppi käänteli suussaan olevaa tummaa esinettä ja tunsi pienen menetyksen piston tehdessään lopullisen päätöksen.

Se nousi ilmaan.

Vanha lintu liiteli lähes äänettömästi suon yli, tarkkaillen samalla ihmislasta, joka nojasi yhä päätään polviinsa. Korppi kaarteli hitaasti Saanan ylitse ja pudotti jotakin tämän viereen.

Pieni kahahdus varvikossa havahdutti Saanan surustaan.

Mikä se oli?

Hän ehti juuri ja juuri nähdä suuren korpin mustan hahmon katoavan metsän vihreyteen.

Saana upotti kätensä varpujen joukkoon, tunnusteli maata ja löysi hetken etsimisen jälkeen jotakin kovaa ja sileää. Hän nosti esineen varovasti käteensä. Se oli noin puolet tulitikkulaatikon koosta. Pikimusta, sileä ja oudon lämmin.

Kivi.

Mutta jokin siinä oli erilaista. Saana nosti kiven valoa vasten.

Sen musta pinta ei näyttänyt enää kiveltä lainkaan. Syvällä sen sisällä liikkui jotakin sameaa ja elävää, aivan kuin savu olisi hitaasti kiertänyt näkymättömässä tuulessa. Hetkittäin se muistutti yötaivasta, johon oli jäänyt pieniä himmeitä valojuovia.

Saana tunsi kuinka jokin raskas hänen rinnassaan hellitti otettaan.

Vanha korppi seurasi oksien suojasta hiljaa. Se tiesi kyllä. Kivi oli löytänyt oikean kantajansa.

***

Vanhan kansan tarinoissa korppi kantoi mukanaan salaperäistä korpinkiveä. Uskomusten mukaan sen avulla korppi pystyi piilottamaan itsensä ja pesänsä ihmisten katseilta.

Korpinkiveen liitettiin myös viisautta, suojaa ja salattua tietoa. Joidenkin tarinoiden mukaan kivi antoi haltijalleen kyvyn nähdä asioita, jotka jäivät muilta huomaamatta.

Nykyään tällaiset tarinat saattavat kuulostaa vain vanhoilta uskomuksilta.

Silti niissä elää edelleen jotakin hyvin vanhaa.

Ajatus siitä, ettei metsä ollut ennen vain metsää.
Eikä korppi vain lintu.