Sehän puhuu minulle!

Lumikengät narskuvat pakkaslumella. Vanha polku metsän halki on pyyhkiytynyt lähes näkymättömiin viime öisen lumituiskun jäljiltä ja näen vain siellä täällä muutaman painanteen lumessa, jota pitkin kulkea. Tosin eksymisestä ei ole vaaraa, olen tallannut samaa metsäkaistaletta niin moneen kertaan, että matkanteko onnistuisi melkein sokkona. Lunta on kuitenkin jo yli puolimetriä, joten varon polulta tippumista ja niin käy, jos astuu kovettuneelta pohjalta pehmeään lumeen.

Olisinpa yhtä varmajalkainen ja vahva kuin poro, tuumailen, ja seuraan katsellaani pää pystyssä porhaltavia poroja. Välillä ne pysähtyvät, jäävät toviksi tuijottamaan outoa kulkijaa niiden reitin lähistöllä, kunnes taas muistavat totuuden; noita kaksijalkaisia, horjuvia tai metelöivällä koneella kulkevia omituisia otuksia kannattaa varoa! Niinpä ne hetken pysähdyksen jälkeen säntäävät taas matkaan ilma naamaturvasta höyryten, jättäen jälkeensä muutaman sontapapanan sekä syvät jäljet lumeen.

Pulkka perässäni rohisee ja vinkuroi, mutta kulkee kevyesti perässäni. Shamaanirummut keinahtelevat toisiaan vastaan ja tuon tuostakin kuuluu napsahtava ääni, kun nahka kiristyy kirpeässä säässä. Vesi pyrkii silmäkulmiin, sillä vaikka pakkanen on kohtalainen, alle -20 astetta, tuuli pureutuu kylmästi paljaaseen ihoon.

Vielä muutama satametriä ja olen kuvauspaikalla. Metsänreunassa kasvaa kitukasvuista ja käkkäräistä kuusta sekä mäntyä ja sieltä täältä lumen alta puskee ulos epämääräisiä pensaanulokkeita. Ulompana suo työntyy esiin ja muuttuu sitten pieneksi suolammeksi, jossa kesäisin uiskentelee joutsenpari. Nyt on hiljaista, vain tuuli nostattaa silloin tällöin kevyttä lunta pyörteeseensä, muuten luonto on hiljainen ja liikkumaton. Aurinko viipyilee vielä hetkisen taivaanrannalla, pudoten taas muutaman tunnin kuluttua tunturin huipun taakse, vieden samalla valonsa mukanaan.

Asetan kaikki neljä rumpuani, jotka otin kuvattavaksi, limittäin kevyelle viltille. Keltainen rumpu hohtaa auringon voimaa ja energiaa, kun taas lapinrumpu tönöttää vahvana ja viisaana, kuin kaiken nähneenä ja kokeneena vanhuksena. Vihreä, sammaleen rauhoittavaan väriin kääntyvä pikkurumpuni sykkii kesän odotusta, tuntuu, että se pyörii malttamattomana kuin viisivuotias, että mennään jo! Viimeisenä vaan ei vähäisempänä – en muutenkaan koskaan laita rumpujani arvojärjestykseen – minua tervehtii viileästi sinivioletti rumpu. Jollakin lailla sen olemus on pidättyväinen, mutta lempeä. Se ei saarnaa, ei tuomitse, mutta jotakin se piilottelee minulta.

Makaan lumessa, menen polvilleni, kipuan puunrungon päälle, vaihdan kuvakulmaa ja rumpujen asentoja. Kapula eteen, kapula päälle, kapula taakse. Käännän ja väännän rumpuja, jotta aurinko avaa värit. Se herättää ja luo kuvia, värisävyjä. Tunnin uurastuksen jälkeen kuvia on satakunta, jotka myöhemmin ilmaantuvat someen ja verkkosivuille.

Höyryävän kuuma kaakao poltti kieleeni pienen kirvistelevän kohdan, mutta lämmitti muuten viluista olemustani. Olin rahdannut isolla ahkiolla muutaman kuivan koivuhalon kotoa ja syttyvän nuotion savu sekoittui kaakaon tuoksuihin. Juureenleivottu juustoleipä kruunasi yksinkertaisen lounaan ja tulenloimu toimi sosiaalisena kanavana. En tarvinnut muuta.

Kääntelin siniviolettia rumpua kädessäni, katselin, miten se loisti viileää, mutta majesteettistä valoaan. Otin rumpukapulan hyppysiini ja kuulostelin rumpuni ääntä. Se soi vienosti, herkästi. Lämmittelin rumpua nuotiolla ja jatkoin soittamista. Ääni vahvistui, muuttui vaativammaksi. Halusi tulla kuulluksi. Ääni veti minut mukaansa, veti minut syvyyksiinsä. Tyynnytteli ja huolehti. Ei ollut äkkipikainen, ei vaarallinen. Ei pahansuopa, tämä minun kaunis rumpuni. Mutta kuulluksi halusi tulla.

Soitto muuttui yhä vaativammaksi. Avasin itseni. Jäin kuuntelemaan. Se tapaili sanoja, vai olinko se minä, joka osaltani estin äänen heti kuulumasta, en tiedä.

Aloin erottaa sanoja: viisaus, elämä itse, voima, valo, varjo…voima veti minut syliinsä. Sen energia nosti ylemmäs ja ylemmäs. Rummun ääni kumisi ja kuminan takaa kuulin lauseen.

Kuulin tämän lauseen: Te olette elämä itse.

Teissä on valo ja varjo. Teissä kaikissa asuu myös viisaus, kun vain pysähdytte kuuntelemaan. Parhaiten kuulette ääneni täällä, hiljaisuudessa, luonnon keskellä. Te olette ikiaikaisia ja teillä on voima. Mutta voima tuo myös vastuun ja vastuu tarkoittaa välittämistä. Siksi pyydän teitä muistamaan tämän lauseen: Te ja luonto olette yhtä. Minkä teet luonnolle ja Äiti maalle, sen te teette aina myös itsellenne.

Kiitos rumpuni!