Revontulet, tuo pohjoisen taivaalla tanssiva värikäs valokuvio, on ihmetyttänyt ja kiehtonut ihmisiä kautta historian. Ne houkuttelevat edelleen sankoin määrin turisteja Lappiin ihastelemaan tätä upeaa luonnonilmiötä, aurora borealista, kuten se maailmalla tunnetaan. Kansanperinteestämme löytyy useita syntytarinoita revontulille ja niillä on myös monta eri nimeä, kuten taivaanvalkeat, Ruijan tuli ja Pohjolan palo. Yhteistä niille on se, että ne usein liitettiin johonkin pahaan tai kuolemaan.
Tiede selittää revontulien aiheutuvan siitä, kun aurinkotuulen varautuneet hiukkaset osuvat Maan ilmakehään. Revontulia näkyy sitä enemmän, mitä lähempänä napoja ollaan, joten Suomessa ne ovat yleisimpiä talvella Lapin taivaalla kirkkaina öinä.
Myyttiset revontulet
Menneinä aikoina pohjoisen kansat kunnioittivat ja pelkäsivät revontulia. Niille ei löydetty järkevää selitystä, joten niihin liitettiin yliluonnollisia uskomuksia tai jumaltarinoita.
Maaginen valoilmiö on nähty kuolleiden tanssivina sieluina tai porttina tuonpuoleiseen. Joissakin uskomuksissa ne ovat enteilleet maailmanloppua. Kolttasaamelaisille revontulet olivat verisurman saaneiden verta, jota he vuosivat vainajalassa, kuolleiden kalmistossa. Skandinaavisessa mytologiassa revontulet olivat valkyrioiden haarniskoista lähtevää kimaltelua heidän kirmaistessaan pohjoisen yötaivaan halki. Joidenkin kansantarujen mukaan revontulet olivat käytännöllisesti vain nuotion tai soihdun heijastuksia
Pohjoisessa laulamista ja viheltämistä pidettiin vaarallisena revontulien aikana – kuka nyt haluaisi kutsua pahan huomiota luoksensa. Jotkut intiaaniheimot uskoivat niillä olevan vaikutusta terveyteen, niin että revontulien räiskyessä oli suurempi todennäköisyys saada sydänkohtaus. Saamelaiset taas uskoivat, että revontulilla voitiin selvittää riitoja, minkä vuoksi niitä on kuvattu noitarummuissakin.
Tulikettu tuo taivaan mannaa
Saamelaisten kansanperinteessä revontulet syntyivät ketun huiskiessa hännällä hankia lähettäen taivaalle kipinöitä. Kansanluulon mukaan ketunkarva aiheuttaa lämmöttömän valoilmiön koskettaessaan jotain esinettä. Tässä saattaa olla perää, sillä turkikset, staattisen sähkön varaajina, kipunoivat koskettaessa niihin kuivalla ilmalla.
Sana ”repo-revontulet” juontaa juurensa vanhasta itä- ja pohjoissuomalaisesta kansanperinteestä. Tämä salaperäinen metsissä lymyilevä ja tuntureilla viilettävä tulirepo eli tulikko tai tulikettu oli jokaisen metsästäjän salainen haave. Ketun kaatajasta tulisi kuuluisa ja häntä odotti maailman kaikki rikkaudet, valta ja onni.
Tuliketun äänen sanottiin olevan kaamea. Se kaikui yössä ja piti ihmiset pirteissään. Vanhan kansan mukaan ääni tuli siitä, kun tulirepo ulisi lampaille, jotta nämä nousisivat makaamasta ja paljastaisivat paikkansa, jotta repo pääsisi lammasapajille.
Revontulet on liitetty myös muilla kansoilla metsästykseen. Inuitiit päättelivät niistä saaliin olinpaikan tai onko seuraavan päivän metsästys tuottoisa, ja viikingit enteilivät niiden avulla kalasaalista.
Värien sanomaa ja äänten kuminaa
Revontulien tyypillisimmät värit, kelmeän vihreä ja verenpunainen, ovat myös saaneet omat tarinansa. Kalpea vihreä hohto on liitetty kalmaan ja vainajiin. Punainen hehku taas heijasteli arktisten kansojen mielessä taisteluissa kuolleiden sotilaiden henkien kamppailua jättiläisten kanssa.
Moni sanoo kuulevansa revontulien yhteydessä outoja ääniä, kuten huminaa tai räsähtelyä. Tiedemaailma Nasaa myöten on kuitenkin ollut sitä mieltä, etteivät havaitut äänet voi olla yhteydessä revontuliin, jotka paukkuvat yli 80 kilometrin korkeudessa. Ihmiskorva ei kuulemma pysty sieltä saakka kuulemaan ääntä vaan ääni tulee muista lähteistä.
Aalto-yliopiston akustiikan emeritusprofessori Unto K. Laine on tehnyt pitkän uran revontulten äänimaailmaa tutkimalla, sillä hän halusi selvittää äänen lähteen perinpohjin. Laine on päätynyt siihen, että revontulten aikana taivaalta tosiaan kantautuu hyvin monenlaisia ääniä, kuten pamauksia, jaksottaista rätinää ja teräviä räsähdyksiä.
Hänen teoriansa mukaan revontulten äänet syntyvät inversiokerroksessa noin 70 metrin korkeudessa – paljon matalammalla kuin itse valoilmiö. Ja nyt myös tiedemaailma on alkanut vähitellen hyväksyä tämän teorian. Tutkija on hyvillään, että ihmisten kertomukset ja tiede ovat viimein kohdanneet, eikä revontulien äänistä kertojaa pidetä enää pöhkönä.
Ja tämä antaa myös varmistuksen meille, jotka olemme tienneet sen koko ajan: revontulet puhuvat meille – tavalla tai toisella.